Fight the nothingness

Se oli sitten elämäni viimeinen (never say never?) luento eilen. Muutama deadline ja yks hassu työhaastattelukin piti mut poissa linjoilta nää edelliset kaks viikkoa. Yllättän rentouttavaa kun tietää että nyt on taas aikaa päivittää blogiakin! 

Tosin aion kyllä nyt vielä tonne syyskuun alkuun asti yrittää olla malliopiskelija ja väsäsin jopa eilen tenttilukukalenterin ja oon myös tehnyt suunnitelman siitä kuinka aion mallikkaasti hoitaa ton lopputyön ilman mitään stressiä. Jos pysyn aikataulussa ni hyvällä tuurilla pääsen viettämään useammankin viikon Suomessa tänä kesänä!

Mä oon oikeesti jopa vähän surullinen että kaikki luennot ja seminaarit on nyt ohi. Tää maisterivuosi meni ihan törkeen nopeesti. Vois ehkä mennä salakuuntelemaan undergrad-luentoja (vai onkohan niilläkään enää luentoja?) jotta vois vierottaa itsensä yliopistoelämästä pikkuhiljaa. 

Outoa on myös se että periaatteessa en välttämättä enää edes näe muita opiskelukavereita ellei törmäillä kirjastolla. Ja mä en edes ehtiny tutustua puoliinkaan tyypeistä meidän kurssilla! Siis ainakaan silleen muuten ku että "Hey, you alright?" tasolla. (Tosin niin harva oli britti että ehkä toi olis enemmänkin "Hi how are you? taso).

Lontoo ehdotti mulle että kaikesta kannattaa vaan syyttää elämää. 


Olipa negatiivinen loppu blogikirjotukselle! Ei näin! Siis jatketaan vielä yhdellä ylimääräsellä kuvalla.

Näin! Smile!