Oh, the troubles of double life

En ole koskaan suostunut pahoittelemaan blogini hiljaisuutta tai laatua, en koe että olen kenellekään velkaa, kirjoitanhan edelleen osittain vain itselleni.

(Ja perheelleni. Ja kavereilleni. Ja teille tuhansille tuntemattomille.)

Tämä on päiväkirjani, simppeli sellainen, mutta ei se kahdeksanvuotiaana Tiimarista ostettu pinkkipehmusteinen sen kummempaa proosaa sekään päässyt koskaan sisälleen kätkemään. Ehkä olenkin alusta asti kokenut mielenkiintoisemmaksi jakaa tarinoita kuin pitää niitä itselläni. (Ystäväraukat varmasti nyökyttelevät kiivaasti tuon lauseen kohdalla...)

No toinen aspekti josta tykkään bloggailussa on sellainen opettajamainen vinkkien jakaminen. Oon huomannut että halkean hymyyn kuin nakki kuumalla keittolevyllä kommentista jossa joku kertoo saaneensa apua antamastani vinkistä.

Toisaalta myös ihastelen ammattiblogien naistenlehtimäistä ulkoasua, matkabloggaajien mielenkiintoisia reissureportaaseja kera huikeiden kuvien sekä trendikkäiden tyylibloggaajien inspiroivia asukokonaisuuksia kollaaseineen kaikkineen. Saan motivaatiopuuskan ja ajattelen - me too! Ja sitten tulen pitkän työpäivän jälkeen kotiin ja huomaan että kaikista päivän ajatuksista päässä on jäljellä enää vain ruoka ja unentarve ja Channing Tatum.

Yhtenä päivänä ihailen (lue: kuolaan instagramissa) niiden ystävien elämäntyyliä jotka päättivät ottaa chillimmin, toisena päivänä kunnianhimoissani povaan itsestäni Googlen seuraavaa toimitusjohtajaa. Voitte vain arvata kumpaan elämäntyyliin tämä blogi sisältyy.

Mutta mitä jää jäljelle kun suurin osa elämästä koostuu kuitenkin lopulta niistä asioista joista ei voikaan puhua julkisessa päiväkirjassa. Hmm.. no siitä jää jäljelle tämä sekasotku joka tunnetaan nimellä Britannika. Ai että kun joskus tekisi mieli aloittaa anonyymi rinnakkaisblogi. Sitä odotellessa. Mutta palatakseni ensimmäiseen lauseeseen, tällä kertaa teki oikeasti mieli pahoitella kun nyt ei ole viime aikoina tekstiä soljunut. En tiedä mistä tämä yllättävä nöyryyden puuska mutta ehkä se on vihje siitä että mulla meni jo itselläkin itseeni hermot kun päässä luomani skenaariot eivät realisoituneetkaan siinä ajassa kuin olin itse odottanut. Ne kaikki kivat ideat pölyttyvät virtuaalisessa pöytälaatikossa mutta eivät tunnu koskaan pääsevän ruudulle asti.

Ei tässäkään ollut taas yhtään mitään pointtia.

poytavuorella

Minä ja tahaton facepalm Pöytävuoren huipulla. Elämä on.

Just rambling about basically everything that is nothing. One day I will start blogging. Like for real. Maybe.

Photo by Anna Vanhanen