Ilman asuntoa Lontoossa

Meinasin alottaa otsikoimalla tän ”Asunnottomana Lontoossa”, mutta sitten tajusin että se saattais olla ehkä vähän liian raju kuvaus mun tulevalle tilanteelle.

Ne jotka lukee mun kämppiksen Annan blogia tietääkin jo että meidän alunperinkin kalliin kolmion vuokraa nostettiin aika rajulla kädellä joten me päätettiin ottaa hatkat. Koska meidän tulevaisuuden suunnitelmat on hiukan eroavaiset niin päädyttiin lopulta siihen että lähdetään eri suuntiin eikä etsitä seuraavaa kämppää yhdessä. Mikä on harmi sinänsä, koska täytyy myöntää että me ollaan tultu kämppiksinä paremmin toimeen kun oltais ikinä voitu uskoa. Tai siis totta kai me tiedettiin että meillä tulee olemaan hauskaa kun asutaan yhdessä, mutta että koko vuoden aikana ei oltu eri mieltä oikeastaan mistään oli ehkä kämppishistorioiden ennätys. Toki varmaan auttoi asiaa että me molemmat matkustetaan vuoden aikana enemmän kun normaali ihminen kymmenessä vuodessa.

Mutta tilanne on nyt siis se että meidän pitää muuttaa lokakuun viimeinen päivä. Ja mä en ole hankkinut uutta asuntoa. Ajattelin tehdä sosiaalisen kokeilun ja katsoa kuinka pitkään ihminen pystyy olemaan ilman omaa vuokrasopimusta. Oon siinä mielessä erittäin onnellisessa tilanteessa että mun sisko muutti Lontooseen loppukesästä. Kokeilu alkaa siis sillä että muutan siskon (ja sen poikaystävän) olohuoneeseen. Mulla on marraskuussa yhteensä neljä matkaa, joista yks kestaa ainakin viikon, joten loppupeleissä ne ei joudu kattelee mua ihan liikaa näin alkuun. Joulukuussa ne lähteekin sitten jouluksi anoppilaan, ja koska mä oon joulun duunissa - ja täten Lontoossa - saan asustella niiden kämpässä yksin. Eli vuoden loppuun asti oon suht ookoo.

Lontoossa kämpän etsiminen on yksinkertaisesti vaan niin perseestä että ajattelin hyödyntää tän tilaisuuden ja lykätä asunnon etsintää hamaan tulevaisuuteen. Näin onnistun myös ehkä rahoittamaan Etelä-Amerikan loman alkuvuodesta. Ja silloin kun oon lomalla niin en tietenkään taaskaan tarvitse asuntoa Lontoossa.

Ensimmäisenä tässä suunnitelmassa tuli tietenkin vastaan ongelma nimeltä fyysinen omaisuus. Mulle on tässä kolmen vuoden asunnollisen lontoolaisuuden aikana kerääntyny pienoinen määrä tavaraa. En halua kuitenkaan myydä kaikkea, koska saatan vielä joku päivä (melko piankin) tarvita mun pianoa, sohvaa ja Iittalan astioita. Asioilla on onneks tapana järjestyä. Ja ei voi taas muuta kuin olla kiitollinen monista hyvistä ystävistä. Piano sai hoitopaikan pianistikollegan kodista, sohvalle löytyi pitkäaikaislainapaikka kaverin luota joka juuri menetti oman sohvansa, vaatekaappiakin ajattelin pienentää matkalaukun kokoiseksi ja tässä auttaa ystävä jonka kanssa tajusimme vuosi sitten olevamme tismalleen samankokoisia jokaista senttiä myöten. Melkein kaikille astioillekin löytyi jo ottaja, mutta muumimukit ei ole toistaiseksi kelvannut kenellekään lainaan. Saiskohan niistä hyvän hinnan eBayssa ottaen huomioon että ne on Englannissa muutenkin kalliimpia kuin Suomessa? Mutta en mä halua myydä niitä.

Jos muuten lukijoissa on lontoolaisia joita kiinnostaa huonekalujen ja/tai astioiden pitkäaikaislainaaminen tai ostaminen niin ottakaa yhteyttä! Esimerkiksi vedenkeitin olis vielä vapaana. Voin kertoa että tässä teenjuojien maassa se on ihan must.

Tällä hetkellä istun lentokoneessa matkalla Suomeen ja ruumaan pakkasin Annalta lainaamani jättimatkalaukun täynnä tavaraa. Äiti ja isä on taas ilosia kun niiden kämppä täyttyy ulkomaille karanneiden tyttärien tavaroista.

Mielenkiinnolla odotan tulevia kuukausia. Varsinkin kun muistelen että viimeeksi kun lapsina asuttiin siskon kanssa saman katon alla, oli mulla joka toinen viikko hampaanjäljet pohkeessa. Onneksi me ollaan ehkä kasvettu yli siitä vaiheesta jolloin ratkaistiin riitoja nyrkkitappeluilla.

Ps. Yks ihan huippuhyvä juttu tässä siskon luokse muuttamisessa on se että se voi alkaa kuvaa mun videoita! Ehkä tää mun uus aluevaltaus vloggauksen puolelle vois tosissaan lähteä toimimaan!

//

By the end of this month I need to move out from my lovely and large two-bed flat that I shared with an amazing flat mate. The rent was raised to a level that we only could have afforded if we started selling ourselves as a secondary job outside office hours. As this was not part of our future career plans, we decided to call it quits.

As I am odd in a sense that I like a life with insecurity and a bit of adventure, I thought it would be a nice experiment to see how long I can last without a flat. Plus. Flat hunting in London is more of a bitch than Iggy Azalea could ever be.

So come November and I’ll start my homeless life in my sister’s living room. I don’t think her Swedish boyfriend realised what he did the day he committed to this family. I very much hope that my sister and I have passed the times when disagreements were solved with fist fights.